Isäni sana oli laki.

Sekä minä, että äitini elimme hänen sanansa mukaan. Emme muuta uskaltaneet.

Isäni ei koskaan unohtanut kertoa, kuinka huono ja ei-toivottu olin. Koneen lailla tein ja toimin kuten hän käski, hänen tavallaan, ja hänen seuratessaan. Mistään en uskaltanut poiketa millään lailla.

Isäni opetti minulle että yritykseni ei koskaan ollut tarpeeksi hyvää, minä en koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Puheeni oli pelkkää paskaa ja ajatukseni sairaan tyhmiä. Jos yritin tavallista puhekontaktia häneen, sain kuulla "mikä luulet olevasi, mene jo helvettiin tyhmien juttujesi kanssa".

Pelosta sain voimaa. Mielistelin, yritin. Aina mietin ensin, että mitä isä tästä sanoo ja mitä mieltä hän on.

Kaikki ovat aina olleet katoavaisia. Yksikään ihmissuhde lapsuudessani ei ollut pysyvää ja turvallista. Kaikin voimin tarrauduin ihmisiin , yrittäessäni tulla pois näkymättömyyksistä. Turvallisuutta hakiessani. Kaipuuni taisi olla osasyynä siihen että olin vanhoille juopoille helppo saalis.

Turvan, pysyvyyden, sekä tasapainon puute, ei tehnyt ihmislapselle hyvää. Opin uskomaan, että en koskaan voi olla tarpeeksi hyvä, en koskaan kenellekään tärkeä.

Nyt myöhemmällä iällä alan ymmärtää, miksi aina etsin, miksi mikään tai kukaan koskaan ei  riitä. Miksi nuorena hakeuduin alkoholisoituneiden ikäistäni vanhempien seuraan, jossa minua taas käytettiin hyväksi, joille olin pelkkä tyhjennyspiste. Edelleenkin hain sitä jotain, joka minulta aina oli puuttunut. Kukaan ei koskaan kysynyt, ei välittänyt, olin pelkkä jakorasia. Olisivatpa tienneet...

Suhteessa olo on ollut vaikeaa...olen aina ollut niin riippuvainen toisesta osapuolesta..pelännyt menettäväni, en uskaltanut luottaa...melkein tukahduttanut epävarmuuksissani ja pelon vallassa.. Mistä olisin oppinut luottamaan? Saanut itsevarmuutta? tuntenut turvaa? Kukaan ei minua opastanut tai tietä näyttänyt. Kukaan ei opettanut mitä rakkaus on, ja että minäkin olisin rakastamisen arvoinen.