Isäni sana oli laki.

Sekä minä, että äitini elimme hänen sanansa mukaan. Emme muuta uskaltaneet.

Isäni ei koskaan unohtanut kertoa, kuinka huono ja ei-toivottu olin. Koneen lailla tein ja toimin kuten hän käski, hänen tavallaan, ja hänen seuratessaan. Mistään en uskaltanut poiketa millään lailla.

Isäni opetti minulle että yritykseni ei koskaan ollut tarpeeksi hyvää, minä en koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Puheeni oli pelkkää paskaa ja ajatukseni sairaan tyhmiä. Jos yritin tavallista puhekontaktia häneen, sain kuulla "mikä luulet olevasi, mene jo helvettiin tyhmien juttujesi kanssa".

Pelosta sain voimaa. Mielistelin, yritin. Aina mietin ensin, että mitä isä tästä sanoo ja mitä mieltä hän on.

Kaikki ovat aina olleet katoavaisia. Yksikään ihmissuhde lapsuudessani ei ollut pysyvää ja turvallista. Kaikin voimin tarrauduin ihmisiin , yrittäessäni tulla pois näkymättömyyksistä. Turvallisuutta hakiessani. Kaipuuni taisi olla osasyynä siihen että olin vanhoille juopoille helppo saalis.

Turvan, pysyvyyden, sekä tasapainon puute, ei tehnyt ihmislapselle hyvää. Opin uskomaan, että en koskaan voi olla tarpeeksi hyvä, en koskaan kenellekään tärkeä.

Nyt myöhemmällä iällä alan ymmärtää, miksi aina etsin, miksi mikään tai kukaan koskaan ei  riitä. Miksi nuorena hakeuduin alkoholisoituneiden ikäistäni vanhempien seuraan, jossa minua taas käytettiin hyväksi, joille olin pelkkä tyhjennyspiste. Edelleenkin hain sitä jotain, joka minulta aina oli puuttunut. Kukaan ei koskaan kysynyt, ei välittänyt, olin pelkkä jakorasia. Olisivatpa tienneet...

Suhteessa olo on ollut vaikeaa...olen aina ollut niin riippuvainen toisesta osapuolesta..pelännyt menettäväni, en uskaltanut luottaa...melkein tukahduttanut epävarmuuksissani ja pelon vallassa.. Mistä olisin oppinut luottamaan? Saanut itsevarmuutta? tuntenut turvaa? Kukaan ei minua opastanut tai tietä näyttänyt. Kukaan ei opettanut mitä rakkaus on, ja että minäkin olisin rakastamisen arvoinen.

 

 

 

 

Minä, 29 vuotias.Minulla, mies ja kaksi lasta, 12 vuotias, sekä 10 kk.

Tulen perheestä jossa alkoholilla oli suurin valta.

Siinä samassa sain kokea myös väkivallan, seksuaalisen hyväksikäytön, ja paljon sellaista mitä alkoholistikodissa jää "aikuisilta huomaamatta, välittämättä", kun kaikki ajatukset ja keskittyminen on ainoastaan alkoholissa.

Repussani olevat eväät elämään...epävarmuus, tasapainottomuus, turvattomuus, epäluottamus, olematon itsetunto, pettymys, valheet, torjunta, häpeä, negatiivisuus , viha sekä tuhansia kysymyksiä.

Silti jollain voimalla olen hyvinkin tasapainon löytänyt, jaksanut, toiminut ja lapsistani huolen pitänyt.

Olen sentään selvinnyt raiskauksesta, josta ensimmäinen lapseni sai alkunsa. Elämästä raiskaajan kanssa ja monista muista haasteista.

Monta kertaa on tuo "liian helppo" pakotie ollut mielessä. 

Jostakin on pakko alkaa purkamaan tätä asiaa, ja minulle helpointa on kirjoittaminen.

Isäni oli väkivaltainen, sekä minua että äitiäni kohtaan. Alkoholismi kuului voimakkaasti arkeeni. Opin varhain kävelemään äänettömästi varpaillani, yskimään tyynyyn, olemaan melkein hengittämättä, jopa pissaamaan äänettömästi. Isäni ei sietänyt ääniä joihin hän itse ei voinut vaikuttaa.

Nyrkki oli tuon tuosta pystyssä. Jos hänen sanansa ei heti mennyt perille, oli luunappi, tukistaminen ja uhkaaminen ihan tavallista. Äitini oltua poissa kotoa, isäni sulki minut kellariin, jonka luukku oli olohuoneen maton alla. Istuin toisella rapulla, hiljaa, silmät kiinni, molemmat polvet veden peitossa. Viha äitini poissaolosta, tuli minun rangaistuksekseni.

Olin ruma, osaamaton, lihava, huoranpenikka. "kuten äitini".

Minussa ei ollut mitää hyvää, ja paras olisi ollut että en  edes olisi syntynyt.

Päivisin isäni useinmiten oli naapuri kylässä alkoholin metsästyksessä. Nukkumaan mennessäni jäin valvomaan, kun tiesin että kohta auto tulee pihaan. Sängyssä makasin ja odotin möykky kurkussa sitä niin tuttua auton oven kiinni paiskausta. Koko yö meni kuunnellessa puhetta kuka on maannut ja kenen kanssa. Kenen kädet ovat olleen kenen kyrv....Niin paljon pahoja sanoja. Koko ajan valmiustilassa, milloin täytyy juosta väliin. Isäni huudot, uhkaukset ja sanat tuntuivat tunkeutuvan vanhoihin, vihreihin homehtuneisiin seiniin. Sydän löi niin lujaa, että silmät sulkeutuivat joka sydämen lyönniltä. Jos äitini pakeni samaan huoneeseen kanssani, nukkumistarkoituksessa, isäni rymisti huoneeseen ja repi äidin huoneesta hiuksista pitäen. usein lattioitamme koristi veri ja lasinsirpaleet. Usein istuin koko yön pimeässä huoneessa, lasinsirpaleita jalkapohjista poimien.

Isällani riippui aseet olohuoneen seinällä. sekä aina yksi sängyn alla valmiiksi ladattuna. Monta kertaa tuo ladattu ase oli myös minun ohimoani vasten. Se ei kuitenkaan pelottanut minua yhtä paljon kuin se, kun hän käytti fyysistä väkivaltaa.

Niin monena yönä istuin komerossa, ja rukoilin Taivaan Isältä apua. Että hakisi isän pois.

Minä 3 vuotias. Ei ollut paikkaa mihin paeta, ei turvallisia ihmisiä ympärillä. Hain kovasti huomiota ja rakkautta vanhemmiltani, mutta aina tulin torjutuksi.

Ainoan huomion sain heidän alkoholisti kavereiltaan. He mielellään minua pitelivät...salaa päihtyneiltä hiipivät sänkyyni...

Ajatuksia on niin monta...päivä kerrallaan askele askeleelta minä yritän...

 

 

 

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.